Wednesday, March 8, 2017

Kartalla

Kun olin pieni tyttö, äiti vei minut aina silloin tällöin seikkailemaan Turkuun. Hän on sieltä kotoisin, joten kaikki Turun nurkat ovat hänelle tuttuja. Me kävimme Kauppahallissa rusinamakkaralla ja torilla ostamassa vihanneksia. Suurimman vaikutuksen minuun tekivät ihanat muotiliikkeet, joissa äiti sovitti väsymättömällä tarmolla kauniita vaatteita ja minäkin sain kerran kietoa kaulaani puuhkan - oikean puuhkan! Olin luullut että sellaisia ei ole olemassa kuin ulkomailla ja kirjoissa! Kerran äiti osti upean, samettisen sulkahatun. Sellaista ei missään tapauksessa ollut kenelläkään kotona Kiikassa.

Äitini rakastaa ennakkoluulottomasti eksoottisia makuja ja asioita. Turun retkien kohokohtiin kuului aina käynti Kiina-puodissa, josta sai kivoja tossuja ja merkillisiä pikkutavaroita. Turussa oli 80-luvun alkuvuosina myös eksoottisten hedelmien kauppa, jossa maistelimme kaikkea ihmeellistä kuten kiivi-hedelmiä, karambolaa ja kaktushedelmää. En nyt muista, mitä niistä ostettiin mukaan. Siitä olen melko varma, että äiti puhui kauppiaalta jonkinlaisen alennuksen ostoksiin, niinkuin siihen sulkahattuunkin.

Kaikkein suurenmoisin maku, minkä Turusta muistan, oli Kentucky Fried Chicken. Sellainen pikaruokapaikka oli avattu Turkuun, vaikka muistaakseni se ei kauaa jaksanut rannikkokaupungin asukkaiden ostovoimalla pyöriä. Saattoi olla myös, että kyseessä oli joku KFC-kopioketju. Joka tapauksessa maistelin turkulaisella jalkakäytävällä kevätauringon paisteessa coleslawia, enkä ollut koskaan maistanut mitään yhtä herkullista. Kanakin oli niin hyvää, että oli vaikea uskoa sen edes olevan kanaa. Miten ihmeellisiä asioita siellä ulkomailla osataan, ajattelin.

Kokonaisen päivän kiertely Turun kaduilla oli uuvuttavaa, mutta aistit täyttävän ihanaa. Tänäkin päivänä kaupunkivaeltelu on yksi rauhoittavimmista asioista, mitä tiedän. Mitä suurempi kaupunki, sen parempi. Mieleni tyyntyy ja sieluni pulppuaa onnesta, kun tallustelen kivitalojen keskellä ja ihmismassa vyöryy ympärillä kuin syvänmeren kalaparvet. Olen Jacques Cousteau ja tiirailen vierasta elämää sukellusveneestäni. Joskus irtaudun laitteistostani vapaasukellukselle eliöiden joukkoon. Koskettelen ja maistelen. Koskaan ei tunnu, että olen vieraan paikan elämässä varsinaisesti mukana. Katson kaikkea sukellusmaskin takaa. En ole osallinen. Se rauhoittaa.

– – –

Kiikan tärkein paikka minulle oli uimahalli. Kävelin sinne kilometrin matkan kotoani yleensä kaksi kertaa viikossa. Useimmiten muistan olleeni siellä yksin. Opettelin hyväksi uimariksi, ja sukeltamaan pää edellä. Kiikan uimahalli on maan alla. Siellä vallitsee sininen valo ja syvän rauhoittava tunnelma. Minulla oli sukellusmaski ja snorkkeli, jotka olin saanut nimipäivälahjaksi 11-vuotiaana. Sukeltelin sulavasti. Olin Jacques Cousteau ja tutkin eliöitä. Veden alla leijui hiustukkoja ja joskus laastareita. Lamput hohtivat syvyydessä ja kaakelit kajahtelivat, jos joku hyppäsi veteen. 

– – –

Vuonna 2006 olin mukana tekemässä Myötätunto-nimistä esitystä, josta tuli omasta mielestäni aika hieno, vaikka ehkä hieman vaikeaselkoinen. Esityksen ohjaaja Sami Vehmersuo teetti meillä työryhmäläisillä erilaisia harjoitteita, joiden ideana oli, että emme olisi yhtään kartalla siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Sami kertoi meille derivointi-nimisestä teatteritekniikasta, johon kuuluu muun muassa sellaista, että kuljeskellaan jossakin kaupungissa jonkin aivan muun kaupungin kartan perusteella. Tavoitteena on päästä tilaan, jossa ihminen ei itse ollenkaan tiedä, mitä hän aikoo seuraavaksi tehdä. Valinnat ilmenevät täysin spontaanisti kussakin tilanteessa, eivätkä perustu ennalta määrättyihin tavoitteisiin ja periaatteisiin. Myötätunto-esityksen kohtaukset esimerkiksi esitettiin joka kerta eri järjestyksessä, joka ilmeni näyttelijöille vasta kohtausten välisen pienen tauon aikana.

En ole varma, etteikö ihmisen pään sisällä olisi aina jokin kartta, vaikka sitä kuinka yrittäisi olla huomaamatta. Ehkä Samin tekniikoilla päästiin käsiksi syväkarttoihin, joiden olemassaoloa ihminen ei normaalisti tiedosta.

– – –

Elämä on unenomaista pitkän aikaa sen jälkeen, kun muuttaa uuteen kaupunkiin. Kaikki on samalla totta ja ei. Joskus luin, että unessa koetut asiat vaikuttavat aivoihin samalla lailla kuin valve-elämän tapahtumat. Jos unessa rakastelee, se on kuin rakastelisi oikeasti. Minä en ole koskaan unessa kirjoittanut. Se on harmillista. Olisi ihanaa totuttaa aivot onnistumaan jossakin vaikeassa ja monimutkaisessa kirjoitusprojektissa, ennen kuin yrittää sitä valvemaailmassa.

Jos uuteen kotikaupunkiin ihastuu ja rakastuu, se on ensin kuin unirakkautta. Uuden todellisuuden yksityiskohdista ei tiedä riittävästi, jotta se tuntuisi ihan konkreettiselta ja vakavasti otettavalta. Uuteen kotikaupunkiin sopeutuminen on kuin kirjoittaisi runoa vieraalla kielellä. Tai rakastelisi jonkun kanssa ensimmäistä kertaa. Hapuilevaa ja noloa ja haavoittuvaa. Ja kuolemanvakavaa. Kaikkeen on kiinnitettävä huomiota, jokaiseen sanaan, jokaiseen yksityiskohtaan, jokaiseen huokaukseen ja ihon ryppyyn. Mikä tahansa saattaa olla tärkeää. Yhtään ei tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Se on derivointia.

Pikku hiljaa uudesta kaupungista löytyvät reitit, joilla kulkeminen tuo kodin tunteen. Kahvila, jossa on hyvä käydä miettimässä ja kirjoittamassa. Kauppa, josta löytyy sopivia muroja ja ne tuntuvat olevan oikealla hyllyrivillä. Katu, jota pitkin sinne on mukavinta mennä. Uimahalli. Puisto. Omat paikat. Ne samat, joita sitä etsii joka kaupungista.

– – –

Värikkäät kontit odottavat Oaklandin satamassa lastausta laivoihin ja matkojaan meriä halkovia reittejä pitkin. Ne lähtevät täältä kuin säteet eri suuntiin. Niillä on suunnitelmat ja määrätyt paikat määrättyinä aikoina maailmankaupan kartoilla.

Kalaparvet vaeltavat omia reittejään pinnan alla. Jossain siellä pulputtaa myös Jacques Cousteaun keltainen sukellusvene, Denise. Sen kolmesta pyöreästä ikkunasta tuikkii valo, ja sisältä kuuluu vaimeata calypsomusiikkia.

Täällä maissa minä derivoin kun voin. Luulen, että usein sattumanvaraisilla kaupunkivaelluksillani olen Turun kartalla. Katson Turun satamaa ja nostureita, mietin laivojen reittejä ja haaveilen kaukaisista paikoista.

Luulen, että kohtaamiset ovat sattumaa, mutta toistan samoja sanoja ja tekoja, joita olen aina toistanut. Maistan kaktushedelmää, enkä ole varma, oliko turkulainen kaktushedelmä ehkä sittenkin unta.

Sunday, February 5, 2017

Tulen nielemät

Vaaleista oli kulunut neljää päivää vaille kuukausi, kun Ghostship paloi. Mies herätti minut lauantaiaamuna ja sanoi että nyt on käynyt pahasti. Kaveripiirimme sähköpostilistalla puhuttiin tulipalosta. Siellä oli ollut monta tuttua ja tutun tuttua paikalla ja koko rakennus oli tuhoutunut. Vielä ei ollut varmaa, miten ihmisille oli käynyt. Myöhemmin selvisi, että 36 ihmistä ei päässyt bileistä elävänä ulos.

Me olimme olleet edellisenä iltana hyvän ystävämme Jessin syntymäpäivillä San Franciscossa. Otimme iisisti ja tulimme puolilta öin kotiin. Tarjosimme kyydin Alamedan saarella asuvalle kaverillemme. Kääntyessämme East Bay Bridgen Oaklandin puoleisesta risteyksestä Alamedan suuntaan näimme pitkän jonon paloautoja kaahaamassa pillit huutaen East Oaklandia kohti. Ihmettelimme vähän, missä on sattunut näinkin paha onnettomuus. Kerran rekka kaatui Oaklandin ja Emeryvillen jättiläismäisessä eritasoliittymässä, syttyi palamaan ja sulatti osan liittymästä rautapalkkeineen. Eikä silti tullut yhtään henkilövahinkoa.

Meitä oli monta, jotka olisimme ihan hyvin voineet olla Ghostshipin bileissä ilman niitä Jessin syntymäpäiviä. Hyvä kaverimme Mike olisi ollut siellä aika varmasti – Johnny, joka soitti musiikkia paljon syttyessä, oli hänen läheinen ystävänsä. Kaveripiirissämme on paljon muusikkoja ja tiskijukkia. San Franciscon lahtiseudun elektroninen musiikkiskene on loppujen lopuksi aika pienen porukan harrastus. Oakland on väkiluvultaan Tampereen ja Helsingin puolivälissä. Samojen piirien ihmiset tuntevat toisensa.

Taiteilijakollektiivit keräävät klubi-iltojen ja taidetapahtumien avulla varoja seuraavan kesän Burning Man -festivaalien teoskokonaisuuksia varten. Oaklandin hylätyissä varastoissa ja teollisuusrakennuksissa sykkii paikallisen kulttuuri- ja yöelämän sydän – siellä pidetään salaisia, laittomia, satumaisesti valaistuja ja somistettuja bileitä, joissa kuulee uutta musiikkia vuosia ennen kuin se valuu valtavirtaan. Siellä voi kokea mitä tahansa homo-orgioista käsitetaiteeseen ja runoiltoihin.

Ghostshipillä oli vähän sellainen tietynlainen maine. Minä olen käynyt varastobileissä samassa ja viereisessä korttelissa, mutta Ghostshipiin oli vaikea päästä. En oikeastaan kovin paljoa halunnut sinne. Se ei kuulostanut oikein turvalliselta paikalta. Jälkeenpäin on tullut selväksi, että tilan sisustus oli käytännössä rakennettu sytykkeistä. Asukkaiden jääkaapit ja leivänpaahtimet oli kytketty ties millaisiin viritelmiin. Jossain vaiheessa koko talon sähköt varastettiin naapurista yhdellä jatkojohdolla. Aggregaatit polttivat bensaa takapihalla. Tilaa ja taidekollektiivia johti pariskunta, jonka todellisuudentaju saattoi olla monestakin syystä vähän hämärtynyt.

Sitähän me täällä kaikki kaipaamme, todellisuudentajun hämärtymistä. Toisilla meistä on liikaa töitä ja toisilla ei ole ollenkaan. Toisilla on varaa kaikenlaisiin kivoihin matkoihin ja harrastuksiin, ja toiset eivät pääse pitkäaikaissairauksiensa kanssa lääkäriin. Sitten meille tuli tämä uusi presidentti, jota ei oikeastaan selvin päin kestä ajatella yhtään. Koskaan ei tässä maassa ole näin paljon tarvittu homo-orgioita, hallusinogeenejä ja omituisia käsitetaideiltamia.

Joulukuun ensimmäisen perjantain iltana Ghostshipissä kuultiin kaunista musiikkia. Siellä oli kauniita nuoria ihmisiä joilla oli unelmia paremmasta todellisuudesta ja tahtoa toteuttaa ne. Sitten talo syttyi tuleen ja portaat paloivat sekunneissa ja katto romahti ja kaikki hukkui huutoon ja kuumuuteen.

Se oli kuin pommi olisi pudonnut suoraan meidän ystäväpiiriimme. Tuntui kuin joku olisi sanonut että älkää kuvitelko mitään kaunista. Kaikki hyvä tuhoutuu nyt.

Seuraavan kahden viikon ajan me kiersimme muistotilaisuuksissa ja lahjoitimme rahaa keräyksiin. DJ-Johnnyllä oli ollut paljon tyttöystäviä. Heidän kuumat kyyneleensä kastelivat meidän muiden kauluksia ja musiikki, musiikki soi kaikkialla. Minä ja mieheni John säpsähdimme kumpikin hereille kahden-kolmen välillä melkein joka aamuyö. John kuvitteli mielessään, missä ihmiset olivat seisseet ja miten he olisivat pyrkineet rakennuksesta ulos. Hänellä on semmoinen tapa että hän katsoo aina varauloskäynnit kun hän on uudessa paikassa. Aina joskus varastobileissä me olemme vitsailleet siitä, miten varauloskäyntejä ei ole.

John ei lopulta kestänyt enää. Neljäntenä päivänä tulipalon jälkeen hän meni paikan päälle katsomaan, miltä Ghostshipin raunioissa näytti ja miten rakennuksesta olisi ehkä voinut päästä ulos. Televisiokamerat kuvasivat kauko-objektiivilla kun John itki huutoitkua ja suri kaikkea, mikä meiltä on nyt palanut.

Ghostshipin bileissä mukana ollutta suomalaisnaista en tuntenut. Luin netissä, miten hänen muistoaan loukattiin ja perhettään ahdisteltiin suomalaistrollien toimesta. Kirjoitin tasavallan presidentille kirjeen. Suomessa on sentään ihminen presidenttinä. Kerroin kirjeesssäni, miten pikkutyttönä kutsuin Urho Kekkosen syntymäpäivilleni ja sain presidentin kansliasta vastaukseksi UKK:n nimikirjoituksella varustetun valokuvan ja valittelun, että presidentillä on ikävä kyllä kiireitä juuri minun syntymäpäivänäni.

Sain nytkin presidentin avustajalta hyvin ystävällisen kirjeen, mutta tulipalon uhrien omaisia se ei tietenkään lohduta. Presidentti ei voi hoitaa nettitrollien sosiopatiaa, masennusta ja ahdistusta, vaikka minä heitä kuinka johtavan keittiöpsykologin ominaisuudessa diagnosoisin. Niinistö ei saa paloa palamattomaksi eikä ihmisten välistä kanssakäymistä väkivallattomaksi.

Jotenkin meidän kaikkien pitäisi yrittää olla rakentamatta tätä inhimillistä kulttuuria pelkistä sytykkeistä, mutta miten, sitä minä en nyt tässä osaa sanoa.

Sunday, January 29, 2017

Mietin viinilasillisen kera, pitäisikö jatkaa blogin pitämistä?

Ennen minulla oli sellainen remonttiblogi tai sellainen. Ostimme talonrötiskön Oaklandista pahamaineiselta alueelta Obaman valinnan jälkeisissä, optimistisissa tunnelmissa. Minä lauloin ääntenlaskijaisissa juovuksissa There's no-one as Irish as Barack Obama -kappaletta ja uskoin tulevaisuuteen. Luulin jopa laulavani sitä ylä-ääntä oikein.

Monikin on ehkä kuullut, että meillä on täällä Amerikan Yhdysvalloissa nykyään uusi presidentti.

Taloremontti on nyt valmis, että sikäli on kiva että tässä ei tarvitse seiniä purkaa ja rakentaa samalla kun demokratia hajoaa ympäriltä.

Ihan varma en ole, pääseekö pomoni työmatkalta Amsterdamista ensi viikolla kotiin. Hänellä on valitettavasti väärän maan passi. Hän on paras pomo mitä minulla on ikinä ollut. Nuorena hän oli islamilaisen maansa ensimmäisen feministisen lehden toimittaja. Uskonnollinen poliisi kävi kerran kuussa toimituksessa uhkailemassa ja yrittämässä estää lehden julkaisemisen. Kerran poliisi toi tiiliskiven demonstroidakseen miten varmistetaan, että kaikilla on täällä heidän maassaan sopivia mielipiteitä. Joka kuukausi pomoni ja muut toimittajat kuitenkin julkaisivat lehtensä.

Kunnes tuli sellainen aika, että oli viisainta lähteä siitä maasta pois. Amerikkaan, vapauteen. Mutta nyt en sitten tosiaan tiedä, että päästetäänkö häntä tänne enää takaisin kun hän meni sillä lailla lähtemään Eurooppaan kokoukseen työnantajan pyynnöstä. Kai hänellä on myös Yhdysvaltain passi. Toivotaan. Mutta eihän sitä tiedä, jos tiistaihin mennessä tulee jotain uusia sääntöjä ja julkilausumia.

Kalifornian kuvernöörinä on onneksi Jerry Brown, joka on jäätävän kova jätkä. Hän oli täällä Oaklandissa pormestarina ja pisti kaikki asiat järjestykseen. Melkein kaikki Oaklandin pormestarit äänestetään hevon helvettiin vihaisissa tunnelmissa, mutta Jerrypäs lähti täältä vasta kun häntä itseään huvitti ryhtyä Kalifornian osavaltionsyyttäjäksi.

Kuvernööri Brown on ilmoittanut, että Kalifornia ei lähde mukaan mihinkään trumppilaisiin paskajuttuihin. Jos liittovaltion hallitus kostaa eväämällä Kalifornialta rahoitusta, Kalifornia puolestaan jättää verovarojen siirrot liittovaltiolle tekemättä. Kalifornia antaa liittovaltiolle enemmän kuin se siltä saa, joten repikää siitä.

Omaan elämääni uusi presidentti ei ole toistaiseksi vaikuttanut muuten kuin aiheuttamalla unettomuutta ja ahdistusta. Olen yrittänyt palauttaa perusturvallisuuden tunnetta laittamalla suomalaista ruokaa. Tänään leivoin saaristolaisleipää ja tein Mysi Lahtisen hapankaalipataa.

En tiedä, miten tässä nyt oikein käy. Siksi minun vähän tekee mieli kirjoittaa muistiinpanoja. Jos ydinsota ei sytykään, niin on sitten vanhana mitä lukea ja muistella.