Wednesday, March 8, 2017

Kartalla

Kun olin pieni tyttö, äiti vei minut aina silloin tällöin seikkailemaan Turkuun. Hän on sieltä kotoisin, joten kaikki Turun nurkat ovat hänelle tuttuja. Me kävimme Kauppahallissa rusinamakkaralla ja torilla ostamassa vihanneksia. Suurimman vaikutuksen minuun tekivät ihanat muotiliikkeet, joissa äiti sovitti väsymättömällä tarmolla kauniita vaatteita ja minäkin sain kerran kietoa kaulaani puuhkan - oikean puuhkan! Olin luullut että sellaisia ei ole olemassa kuin ulkomailla ja kirjoissa! Kerran äiti osti upean, samettisen sulkahatun. Sellaista ei missään tapauksessa ollut kenelläkään kotona Kiikassa.

Äitini rakastaa ennakkoluulottomasti eksoottisia makuja ja asioita. Turun retkien kohokohtiin kuului aina käynti Kiina-puodissa, josta sai kivoja tossuja ja merkillisiä pikkutavaroita. Turussa oli 80-luvun alkuvuosina myös eksoottisten hedelmien kauppa, jossa maistelimme kaikkea ihmeellistä kuten kiivi-hedelmiä, karambolaa ja kaktushedelmää. En nyt muista, mitä niistä ostettiin mukaan. Siitä olen melko varma, että äiti puhui kauppiaalta jonkinlaisen alennuksen ostoksiin, niinkuin siihen sulkahattuunkin.

Kaikkein suurenmoisin maku, minkä Turusta muistan, oli Kentucky Fried Chicken. Sellainen pikaruokapaikka oli avattu Turkuun, vaikka muistaakseni se ei kauaa jaksanut rannikkokaupungin asukkaiden ostovoimalla pyöriä. Saattoi olla myös, että kyseessä oli joku KFC-kopioketju. Joka tapauksessa maistelin turkulaisella jalkakäytävällä kevätauringon paisteessa coleslawia, enkä ollut koskaan maistanut mitään yhtä herkullista. Kanakin oli niin hyvää, että oli vaikea uskoa sen edes olevan kanaa. Miten ihmeellisiä asioita siellä ulkomailla osataan, ajattelin.

Kokonaisen päivän kiertely Turun kaduilla oli uuvuttavaa, mutta aistit täyttävän ihanaa. Tänäkin päivänä kaupunkivaeltelu on yksi rauhoittavimmista asioista, mitä tiedän. Mitä suurempi kaupunki, sen parempi. Mieleni tyyntyy ja sieluni pulppuaa onnesta, kun tallustelen kivitalojen keskellä ja ihmismassa vyöryy ympärillä kuin syvänmeren kalaparvet. Olen Jacques Cousteau ja tiirailen vierasta elämää sukellusveneestäni. Joskus irtaudun laitteistostani vapaasukellukselle eliöiden joukkoon. Koskettelen ja maistelen. Koskaan ei tunnu, että olen vieraan paikan elämässä varsinaisesti mukana. Katson kaikkea sukellusmaskin takaa. En ole osallinen. Se rauhoittaa.

– – –

Kiikan tärkein paikka minulle oli uimahalli. Kävelin sinne kilometrin matkan kotoani yleensä kaksi kertaa viikossa. Useimmiten muistan olleeni siellä yksin. Opettelin hyväksi uimariksi, ja sukeltamaan pää edellä. Kiikan uimahalli on maan alla. Siellä vallitsee sininen valo ja syvän rauhoittava tunnelma. Minulla oli sukellusmaski ja snorkkeli, jotka olin saanut nimipäivälahjaksi 11-vuotiaana. Sukeltelin sulavasti. Olin Jacques Cousteau ja tutkin eliöitä. Veden alla leijui hiustukkoja ja joskus laastareita. Lamput hohtivat syvyydessä ja kaakelit kajahtelivat, jos joku hyppäsi veteen. 

– – –

Vuonna 2006 olin mukana tekemässä Myötätunto-nimistä esitystä, josta tuli omasta mielestäni aika hieno, vaikka ehkä hieman vaikeaselkoinen. Esityksen ohjaaja Sami Vehmersuo teetti meillä työryhmäläisillä erilaisia harjoitteita, joiden ideana oli, että emme olisi yhtään kartalla siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Sami kertoi meille derivointi-nimisestä teatteritekniikasta, johon kuuluu muun muassa sellaista, että kuljeskellaan jossakin kaupungissa jonkin aivan muun kaupungin kartan perusteella. Tavoitteena on päästä tilaan, jossa ihminen ei itse ollenkaan tiedä, mitä hän aikoo seuraavaksi tehdä. Valinnat ilmenevät täysin spontaanisti kussakin tilanteessa, eivätkä perustu ennalta määrättyihin tavoitteisiin ja periaatteisiin. Myötätunto-esityksen kohtaukset esimerkiksi esitettiin joka kerta eri järjestyksessä, joka ilmeni näyttelijöille vasta kohtausten välisen pienen tauon aikana.

En ole varma, etteikö ihmisen pään sisällä olisi aina jokin kartta, vaikka sitä kuinka yrittäisi olla huomaamatta. Ehkä Samin tekniikoilla päästiin käsiksi syväkarttoihin, joiden olemassaoloa ihminen ei normaalisti tiedosta.

– – –

Elämä on unenomaista pitkän aikaa sen jälkeen, kun muuttaa uuteen kaupunkiin. Kaikki on samalla totta ja ei. Joskus luin, että unessa koetut asiat vaikuttavat aivoihin samalla lailla kuin valve-elämän tapahtumat. Jos unessa rakastelee, se on kuin rakastelisi oikeasti. Minä en ole koskaan unessa kirjoittanut. Se on harmillista. Olisi ihanaa totuttaa aivot onnistumaan jossakin vaikeassa ja monimutkaisessa kirjoitusprojektissa, ennen kuin yrittää sitä valvemaailmassa.

Jos uuteen kotikaupunkiin ihastuu ja rakastuu, se on ensin kuin unirakkautta. Uuden todellisuuden yksityiskohdista ei tiedä riittävästi, jotta se tuntuisi ihan konkreettiselta ja vakavasti otettavalta. Uuteen kotikaupunkiin sopeutuminen on kuin kirjoittaisi runoa vieraalla kielellä. Tai rakastelisi jonkun kanssa ensimmäistä kertaa. Hapuilevaa ja noloa ja haavoittuvaa. Ja kuolemanvakavaa. Kaikkeen on kiinnitettävä huomiota, jokaiseen sanaan, jokaiseen yksityiskohtaan, jokaiseen huokaukseen ja ihon ryppyyn. Mikä tahansa saattaa olla tärkeää. Yhtään ei tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Se on derivointia.

Pikku hiljaa uudesta kaupungista löytyvät reitit, joilla kulkeminen tuo kodin tunteen. Kahvila, jossa on hyvä käydä miettimässä ja kirjoittamassa. Kauppa, josta löytyy sopivia muroja ja ne tuntuvat olevan oikealla hyllyrivillä. Katu, jota pitkin sinne on mukavinta mennä. Uimahalli. Puisto. Omat paikat. Ne samat, joita sitä etsii joka kaupungista.

– – –

Värikkäät kontit odottavat Oaklandin satamassa lastausta laivoihin ja matkojaan meriä halkovia reittejä pitkin. Ne lähtevät täältä kuin säteet eri suuntiin. Niillä on suunnitelmat ja määrätyt paikat määrättyinä aikoina maailmankaupan kartoilla.

Kalaparvet vaeltavat omia reittejään pinnan alla. Jossain siellä pulputtaa myös Jacques Cousteaun keltainen sukellusvene, Denise. Sen kolmesta pyöreästä ikkunasta tuikkii valo, ja sisältä kuuluu vaimeata calypsomusiikkia.

Täällä maissa minä derivoin kun voin. Luulen, että usein sattumanvaraisilla kaupunkivaelluksillani olen Turun kartalla. Katson Turun satamaa ja nostureita, mietin laivojen reittejä ja haaveilen kaukaisista paikoista.

Luulen, että kohtaamiset ovat sattumaa, mutta toistan samoja sanoja ja tekoja, joita olen aina toistanut. Maistan kaktushedelmää, enkä ole varma, oliko turkulainen kaktushedelmä ehkä sittenkin unta.